Nyt viikonloppuna onkin sitten jo Desucon. Jee. Vaikkakaan en ole pahimman asteen animen taikka mangan ihkuttaja, niin muidenkin conien tavoin Desuconikin osaa hetkauttaa. Erillaisten ihmisten(niin hyvässä kuin pahassakin) kohtaamiselta ei voi välttyä ja vanhoja tuttuja pääsee näkemään. 

Lähipäivinä olen alkanut laiskistumaan. Sen voi huomata helpoiten siitä että AC:Rn moninpelissä en jaksa metsästää uhriani primitiivisillä vaistoillani ja iskeä terääni hänen lihaansa. Ei, olen nykyään alistunut odottamaan lahtaajaani ja antamaan hänelle korvapuustin, jos lähelle eksyy. Ainiin ja nukun keskimäärin 14-17h päivässä.

Jos nyt joku tulisi ja antaisi kunnon potkun perseelle, niin saisin vähän eloa. 

Noh, kyllä mä sain jotain kuviakin otettua niinä valveillaolon hetkillä...

Jep jep, salaattihan se siinä.

No olipas tylsä päivitys, noh, sitä tää yksinäisyys teettää.

Nyt se alkaa, ensimmäinen blogini. Pultatkaa tuolinne ja pitäkää käsinojistanne lujaa kiinni. 

Aluksi olisi varmaa esittelyn paikka; Olen Vantaalla asuva lukion juuri toisen vuosikurssin käynyt opiskelija. Suurimpia intohimojani on pelaaminen (xbox 360 ja playstation 2), luonto/biologia ja turhanpäiväinen metaeettinen filosofointi.

Koulussa mielenkiintoisimmat oppianeet ovat jo edellä mainittu biologia, mutta myös kemia, fysiikka ja humanistiset aineet. Toisin sanottuna kaikki aineet, joiden avulla pääsee pätemään rapujuhlissa. Olen myös saanut todella suuren inspiraation valokuvaamiseen. Enne kuin ajattelet, että "ugh, taas yksi wannabe hipsteri haluaa postata "taiteellisia" kuvia ja odottaa saavansa niillä jumalallisia ylistyksiä", niin kerron etukäteen, että minulla on 14megapikselin vaaleanpunainen kompaktikamera jolla osaan hyvällä onnella edes tarkentaa. Taitojen ja kameran laadun vajaudesta huolimatta olen ylpeä joistain kuvistani (vähän sama juttu, kun 3v lapsi piirtää epämuodostuneen perunan jossa on kolmesta viiteen uloketta ja suttua keskellä ja kokonaisuuden väitetetään olevan ihminen). Hirveetä puolustelua ennenkuin edes olen laittanut yhtään kuvaa. well, here goes for nothing.

Olin kahden ystäväni kanssa Helsingissä viettämässä kaunista kesää pari päivää takaperin. En tohdi edes yrittämään verbaalisti kuvailla kyseisen päivän mahtavuuta, koska se kuulostaisi tahdittomalta ja epäkorrektilta, mutta sen sanon, että tuolta reissulta sain itsekunnioitusta ja opin arvostamaan itseäni ja muita ihmisiä hitusen enemmän.

Yksi jännimmistä asioista mihin törmäsimme oli kaivarissa (olimme läpikulkumatkalla) pensaan sisälle vievän tunnelin edustalla oleva reppu. Pienen tutkimuksen jälkeen saimme selville, että reppu kuului ruotsensuomalaiselle pojalle, joka oli 6B luokalla. Repussa oli kuvistöitä ja pari kirjaa vihkoineen.  Ennen kuin laitoimme repun takaisin samalle alueelle mistä sen löysimmekin (näkyvämmin tosin) laitoimme reppuun viestin "Hei (nimi)! Toivottavasti löydät reppusi. Hyvää loppuelämää!". Toivon tosiaan, että repun omistaja löytää omaisuutensa takaisin itsellensä, koska tuon pienen repun sisältö on varmasti kultaakin arvokkaampaa vuosien päästä.

Toivotan kaikille.. (paskat, eihän tätä kukaan lue). Toivotan itselleni hyvää kesää ja kaikkea kivaa.